II Auringossa |
Missä
olet?
(1
Moos 3:9)
Palava
pensas
Olen
kulkenut aistieni luomassa viidakossa
kokemusteni
sokkeloissa: näyttämöllä, kulisseissa
jotka
osaksi itse pystytin, joille annoin
merkityksen
vaikka
muut olivat ne jo ennen luoneet
Hahmoja
sumussa, ääniä kaikuineen, kakofoniaa
Värillisten
valojen leikkiä unimobileissa
Hyväksyin
tuon kaiken todellisuutena
Loin
siitä itselleni todellisuuden varjon
ja
kuljin lumottuna tuossa maisemassa,
tuolla
näyttämöllä, noissa mielikuvien
sokkeloissa
Olenko
varma, että olen edes
elämäni
palapelin pohjakuvion jäljillä
Päivät
ja hetket jäsentymättöminä,
irrallisina
Helminauha,
josta päivieni helmet putoilevat
yksitellen sioille
Elämäni
palapeli, vääristyneet mittasuhteet
Pintatason
todellisuus, käsin kosketeltava,
ostettava
Video
pantheon ikoneineen ja suitsukkeineen
Nyt
olen autiomaassa, korkean kylmänsinisen
taivaan alla
Ei ole
enää harhauttavia kulisseja, ääniä
eikä aistiharhoja
On vain
autio lakeus, jolla olen
Jolla
olemme me: onneton ihmiskunta.
Jumala,
Sinun sanasi on aurinko ja valo,
joka
tässä riisutussa maisemassa osoittaa
meidän hulluutemme
meidän,
jotka palvomme luotujasi enemmän kuin
Sinua
Nimet
Milloin
eksyin tänne?
Milloin
kadotin yhteyden todellisuuteen, valoon
Milloin
putosin pimeän minuuteni sokkeloihin,
joissa
kysymykseni kolkosti kaikuvat
Tietoisuus:
tajunta, unet, vastuu, syyllisyys
vaativat
selvittämistä, ilmaisua
Se
haparoi jossakin niiden välillä,
tajuisen
ja alitajuisen ahdistuksen
Olen
kokenut, kuin joku tahtoisi joskus
murtautua mieleeni
Olen
kuullut mieleni sokkeloissa kysymyksen
"missä olet?"
Valkoinen
leikkaussali: paljaat seinät, kaikki
valkoista
En voi
ajatella ehdotonta Valoa ja Järjestystä
Niin
steriiliä, epäromanttista, miten
sellaista kestäisi
Jumala!
Älä vaadi minulta selkeää,
yksinkertaista vastausta
En osaa
vastata nopeasti
En
kestä istumista keskellä tyhjää,
valkoista huonetta
En osaa
vastata; ilmaisuni haparoi tajuisen
ja
tajuttoman välillä
Kuka
minussa puhuu
Minuuteni
sokkeloissa ääneni monistuu
Kuka
minussa puhuu
Menneisyys,
kymmenet hahmot, äänet
Minäkö
se olen, minunko on vastuu
Selkeää,
yksinkertaisen selkeää kuin pahat unet
Pelottava
kirjoitus alitajuisen seinällä
Räikeänpaljastavassa
valossa haureellinen minuus
valtaistuimellaan,
rihkamansa
keskellä purppuraan pukeutuneena,
kyllääntymättömine
haluineen,
turhuuden
markkinoineen
Jeesus!
Sinä
tulit: Valo, Rakkaus
Tulit
tietoisuuteni pintakerroksista
alitajuntani
kaikkeinpahimpaan
tunkkaiseen
helvettiini
Löysit
minut
Ajoit
ulos temppelistäsi sanallasi tuon
salakähmäisen joukon
Pimeyden
kätköissä hekumoijat,
rahankilistelijät
Läpi
kaikkien tietoisuuteni kerrostumien
Sinä
tulit
Huusit
nimeäni
Huusit
hajalle puolusteluni
Sinun
hiljainen äänesi halkaisi kalliot
Se
aukaisi hautani
Minun
puolusteluni repesivät ylhäältä alas
asti.
Veresi
puhdisti sieluni kaikkeinpyhimmän
Minä
vastasin rakkauteesi
Minä
löysin kotiin
Rakkaus
ympäröi minua valona, ilona
kuin
meren aaltojen kohina
Sanoina,
jotka tavoittavat mielen ja
alitajuisen
kuin lämpimät aallot
Jatkuvana
ja itsepintaisena rakkauden meri kohisee
tajuntaani
Sen
lempeästä kuiskeesta
murenevat
paksuimmatkin muurit
Kieltäydyn
antautumasta
enää
yön vieteltäväksi
Kieltäydyn
sen mustasta valhesovituksesta,
sen
lamaannuttavasta syleilystä
Uhmaan
sitä rakkauteni liekillä
Valoni
on Jumalan rakkauden voimasta
yötä
väkevämpi
Ja
Herra kutsui
Ylistys
Ylistys,
mitä se on, Herra
Seison,
polvistun, makaan sieluni ovella
synkän
luolan ovella josta sanani tulevat
ja
kääntyvät takaisin
kuin
valon sokaisemat lepakot lentäen
räpiköiden
kaoottisesti Sinun valossasi
paeten
takaisin
Sanani,
mustat lepakot
Ylistys,
mitä se on, Herra
Että
minä seison, polvistun, makaan
sieluni
ovella
suu
auki mykkänä
koska
sanani pakenivat kirkkauttasi
Mutta
avatun, mykän suuni
Sinä
täytät ylistyksellä
Sanasi
mukaan
Siunattu
olkoon Hän
Huilun
riemullinen, aamun ensimmäinen
sävelryöppy
vielä
pimeässä viserretty hyppelehtivä
Kiitos
Golgatan voitosta, syntien
anteeksiantamuksesta
Kiitos
armon aamunkoitosta ja iankaikkisesta
valosta
loppumattomasta
päivästä
Kiitos
Hänen nimelleen, joka tulee
Nimelle,
joka on vuodatettu, tuoksuva öljy,
aamutähti
ja kruunu, jota ylistyksen kädet
kohottavat
Hänelle,
Karitsalle yksin olkoon kunnia!
2
Kor 1:18-20
Irti
pienistä kyllä - ei ratkaisuista
Irti
laskuista ja vertailuista Elämään
itsetiedottomaan,
kokonaiseen,
todelliseen
Älkäämme
jakako todellisuutta
ei -
kyllä osiin
Hänessä
kaikki on kyllä
Hänessä
on positiivinen, luova todellisuus
Hänessä
on totuus
jolla
on vain yksi päämäärä:
itsetiedoton
elämä, kasvun jatkaminen
Jeesus
Kristus
Sanat,
sanotut aikanaan
Äänettömyyttä,
sitä on vaikea tulkita
mykkää
vaikenemista, joka katsoo kuollein silmin
ohi
tai on
ummistanut silmänsä uneen
joka on
todellisuutta miellyttävämpi
Puhe,
sanat, avoin katse
Puhe,
joka ei kierrä merkityksettömyyksissä
Niitä
me tarvitsemme
Olemme
lähimmäisinä toisillemme velkaa
kysymyksen,
vastauksen
Kulkea
ohi mykkänä, kysymättä,
kuurona,
vastaamatta (suomalainen!)
on
musta aukko, tyhjiö
Vaihtoehto
on vuorovaikutus:
kysymys,
vastaus, puhe
Vaihtoehto
on Sana
Tuska
minussa puristaa kädessäni olevan
kynän lähes rikki
Kynäni:
olet repaleisen sieluni lipputanko
näiden
repaleisten rivien kautta
Vielä
se jaksaa kohota runoissa niiden
yläpuolelle
Se
lepattaa runoina, rukouksina
Niin
hauras masto tämä kynäni kiinnikkeeksi
runoilleni;
sielulleni
Paikka
auringossa
Uskallanko
minä toivoa, uskoa,
että
sinä olisit se, joka herättäisit
eloon
tämän elämän, kesän
minulle,
joka olin heittämässä sen pois
kuin
kuihtuneet kukat maljakosta
Uskallanko
minä toivoa, uskoa,
että
sinussa tämän elämän lahja minulle
takaisin
annettaisiin
Yrittää
välittää toiselle
tuntemaansa
hellyyttä
elinikäisen
vieraantumisen jälkeen
on kuin
yrittäisi liikkua
ruumis
kieltä myöten kipsissä
(27.12.-84)
Nämä
välipäivät odottaessa,
kun
sydän lepattaa kuin vaa'assa
tai
kuin kynttilänliekki tuulessa
takertuen
sydämeensä: todellisuuteen,
tuulen
sitä häälyttäessä.
Lumi
putoaa maahan valkoisena
peittäen
entistä, menneisyyttä;
ja
nykyhetki pelkistyy teräväksi
kuin
paljaat, musta puiden oksat
valkoista
lunta vasten.
Yhäti:
rakkaus sinuun
on
minussa kuin tasaisesti,
hyvin
palava tuli.
Kaipaan
kättäsi käteeni,
lämpöäsi
itseäni vasten.
(Muotokuvanpiirtämisen
muisto)
Silmäsi
mielessäni
kuin
kylmä vesi, joka tulvii kaikkialla,
niin
että on pakko laittaa kirja pois
ja
ajatella, miten selviäisi
hukkumasta
katseesi hyiseen veteen.
Sinä
olet yhtä mahdoton väistää
kuin
ulkoilma, johon astuessa
se
tulee kasvoille, suuhun, kaulalle;
silmäsi,
hiuksesi, suusi.
Sinä
olet Jumalan
rakkauden
lihaksi tulo minulle:
niin
kukkiva, niin hyväilevä, niin
läheinen,
niin
tyydyttävä, nälkäni kaikki;
ja
minun onneni on olla
lähellä
Jumalaa.
Kesä
ja vihreitä naisia vilisee ohi,
radiossa
miehiä tekemässä vihreää gallupia;
miksaus,
leikkaus ja käsikirjoitus:
elinympäristö
ja sisäänpäin kääntynyt ihminen
Kun on
kesä, minä näen sinut läheltä
niin
kuin vain rakkaus voi
Ruumiisi
kukkii ruskettuneena
ja
hiuksissasi tuoksuvat
tuuli,
aurinko ja järvi
Silmissäsi
läikehtii tuulisen ja pilvisen päivän
harmaa
vesi, levoton.
Puolipäivä;
annan uutisten mennä,
sinun
en anna mennä mielestäni
Kuka
osaisi leikata oikein tämän filmin
Vihreä
vilisee nopeasti ohi, hämärtyy,
sataa
uneksi; kellanvihreä syksy,
jossa
peltoaukealla yksinäinen hevonen
Kuka
osaisi leikata tämän filmin:
katkelmallisen
kuin uni,
yhtä
todellisen
Runo on
mielen kiteytystä ja hehkua
Juhannus
kaukana tai täällä
Ohikiitävä
todellisuus ja tajunnanvirta; maisemat
satunnaiset
ja merkittävät tapaamiset
Kuka
osaisi leikata
Vaikka
runo on hehkuvan mielen harhailua
kirjoitan
nimesi siihen
Kuka
Hiljaisuutta
ja äänten sekoittunut melu
Ohikiitävät
maisemat, vihreät; kukkivat pellot
Vuodet
ja unohdus
Kaiken
alla kantava todellisuus: Sana
Hän on
Jeesus Kristus,
minun
todellisuuteni Luoja,
olemassaoloni
päämäärä
liikkeen
pysähdyttyä.