Make your own free website on Tripod.com


Psalmi

 

 

  

 

 
Sieluni, miksi minussa murehdit,
miksi olet minussa levoton?
Miksi olet käpertynyt ongelmiisi etkä näe Jumalan avaruutta,
rajatonta armoa ylläsi, ympärilläsi?
Miksi yhä tämän majestettisen luonnon keskellä
tongit ongelmiesi roskakasaa?
Kuuntele Jumalan tuulen hiljaista huminaa,
kuuntele rikkomatonta hiljaisuutta tai sateen hiljaista kohinaa,
maata virvoittavaa, anna sen virvoittaa sisintäsi,
aukaista käpertynyt minuutesi
puiden lehtisilmujen tavoin.

Ole hiljaa, sieluni ja tiedä,
että Hän joka on nämä luonut
on myös rakastava Isäsi.











  









Jumalani!
Minä katson, kuuntelen ja aistin Sinun tekojasi
kuten psalmintekijät muinoin.
Minä muistan Sinua kuten koorahilaiset täällä pohjoisessa.
Sinun vaaroillasi, tuntureillasi, aavoillasi,
näen avaruutesi korkeuden, rotkojesi syvyyden,
kuulen  kuinka tuuli puhuu puissa, sade niiden lehdillä.
Korkeutesi, syvyytesi huutavat kyllin selvästi koskiesi pauhussa.
Mitäpä voisin sanoa itsestäni jota Sinä et tietäisi?
Anna Valosi aaltojen käydä sieluni ja henkeni läpi
puhdistaen, tyynnyttäen.
Anna minun tyyntyä illallataivaasi levolliseen hymyyn.











  











KESÄISTÄ, VALOISAA, MERELLISTÄ

Elämä on laveimmillaan, täysimmillään, kun valoa on niin että sitä
läikkyy ikkunasta sisälle: lattialle ja seinille,
kun ulkona kaikki ui valossa kuten merenpohjassa:
puut huojuvat vesikasveina
valon kirkkaitten vaahtopäitten alla (poutapilvet).
Kävellessäsi tunnet liikkuvasi hidastetun filmin tapaan kevyesti,
ja kukat jaloissasi hohtavat epätodellisesti, unimaisen kirkkaasti.
Varjot ovat tummanvihreitä,
viileitä ympärillesi kietoutuvia merileviä.
Ihminen on valo-olento; valokala,
luotu uimaan valossa tai kuolemaan sen puutteessa.









  






Valkeat yöt
syreenien levistöjen lomitse ikkunastani.
Huoneeni hämärässä Vapahtajan kuvaa
valaisevien kynttilöiden valo
on lämmin ja juhlallinen
kuin lapsuuden jouluina.


Tänä iltana maa kukkii hiljaa
loistaen Jumalaa,
joka myös lempeässä sateessa
hyväilee kasvojani ja kuiskii
nurmikolla ja puiden lehdillä rakkauttaan
luomakuntaan ja Hänen kämmenellään
sokeana haparoivaan ihmiseen.











  







Kesän täyteläinen,
pursuavan runsas vehreys,
vihreys - elämän väri;
aistieni vastaanottokyvyn ylittävä
kauneus, ja rauha
Minun Herrani minun Jumalani!
Sinä käyskentelet jälleen illan viileydessä
tässä antimiesi runsaudessa,
antaen niille merkityksen,
etsien ihmistä kuten muinoin Aadamia
keskustellaksesi hänen kanssaan,
antaaksesi hänelle valon ja toivon,
toivon, minun Herrani, minun Jumalani
minullekin, itsessäni toivottomalle, kadotetulle.
Herra minun Juinalani, Sinä olet ylen suuri!
Jälleen Sinä ilmestyit tuskaani,
toit epätoivooni toivon,
pimeyteeni valon.







  








KESÄLLÄ

Vihreään vajoan,
vihreässä kahlaan, vihreään aukellan,
vihreässä uin.
Ja kun käännyn ympäri uin sineen,
uin aurinkoon,
leijun valkoisiin pilviin.

Kesän sinivihreä meri;
sinivihreä musiikki uruilla veden läpi,
aaltoina tajäntaan:
Jumalan sinfonia
linnunlaululle, heinäsirkoille,
tuulen huminalle, ruoviston ja lehtien kahinalle,
veden liplatukselle
ja ihmisäänelle.









  











Elokuuun aamuna
Tämä päivä:
katedraali
tien vieren puista
joiden oksien lomitse
kypsän maan hengittämän usvan läpi
aamuaurinko
häikäisten silmäni














  











LUOPUMINEN

Puitten värileimu syksyisin
on tuskanhuuto ennen kuolemaa:
humalantäysi, juopunut, tuhlaileva
kuolema huutaa verisenä ja kylvää piittaamatta
kultaa ja purppuraa mätänevään maahan
puut riisuutuvat huutaen kipuaan ja pelkoaan
paljastaen mustan alastomuutensa.
Siinä ne viimein seisovat
lehtien kuolleen loiston peittäessä maata
niiden ympärillä
kuin lokaan tallattu juhlapuku.









  









IN MEMORIAM

Luonnon hautakirjoitus:
ensilumen peittämässä maisemassa mustat puut.
Elämä on paennut tästä mustavalkoisesta kuvasta,
tästä mykästä ja painottomasta valkoisuudesta
joka kaikkea verhoaa.
Tukahdutettur murhe on kirjoitettu jäätynein,
mustin merkein steriiliin valoon;
alaston musta murhe,
niin monihaaraiseksi kasvanut
olemasaaolon yhdestä tyventä;
niin moneen suuntaan kurottaa nyt sormensa,
jäätyneet ja mustat, voimatta muuttaa mitään.
Hiljaisuus, hiljaisuua! Musta hiljaisuus, valkea,
eikä ääntäkään sitä rikkomaan.








  











Yksinäisyys: alaston mieli, talvinen.
Unohduksen lumen peittämä maisema.
Elossa, tuntematta eläuänsä,
turtuneena, jäässä.
Irralisuus: lumen peittämät harmaat kallioluodot
huurteisessa kivussaan, pinnallaan kirkkaita,
jäätyneitä pisaroita.













  













Jälleen kevättalvi.
Valon viipyvä, lempeän levollinen hyväily
oksistojen mustien negatiiviristikoiden läpi:
talven yhä heikommiksi käyät piikkilankaesteet.














  





Upoksista, syvältä pimeydestä
mieli havahtuu valon läsnäoloon
Painajaisesta, sekasorrosta levottomien unien jälkeen
se herää ikkunasta tulvivaan aurinkoon ja tuoksuihin
Umpeutunut mieli aukeaa, etsii sanoja,
arkoja ilmaisun hapuiluja ulos luolastaan
hämmentymään kiitollisena
 
Valo on pysähtynyt tähän
Ei liikettä, ääntä tai aikaa
Vain pelkkä olemassaolo
Valossa, hiljaa.

Hiljenny, hiljenny
Anna Valon pelkistää olemassaolosi
Anna Hänen etsiä muodot sille mikä on tärkeää
samoin kuin sille, mikä ei ole.










  







Kirje taivaalla


Yksinkertaista ei ole mikään
Mieli ruhjottuna valon ja pimeyden välissä,
elämän ja kuoleman, totuuden ja valheen,
kauneuden ja rumuuden
Ei yksinkertaista eikä helppoa
Mutta lempeän kesäsateen uskollisuudella
Jumalan hyväilee murjottua sisintäni
Toivoa, uskoa, rohkeutta ja rakkautta virtaa sieluuni
Silmiäni hämmästyttäen lokkien valkoiset siivet halkovat ilmaa,
pääskyset kirjoittavat taivaalle nopeita, iloisia koukeroitaan
Käsialasta ei voi erehtyä
Hän tiesi että joku odotti kirjettä
Valon vahvat käsivarret tukevat kaikkea kasvavaa,
ja sormillaan Valo hyväilee ruohikkoa sateen jälkeen,
kohottaa keväisin kukat maasta
Minua kannattavat ikuiset käsivarret
Siksi minä uskon
Ja kiitokseni yhtyy mustarastaan lauluun kesäillassa
ja kasteisen ruohon tuoksuun







  






Liekehtivä kappale taivasta pilvien välissä
Aurinko nousee
pitkien yön valvottujen tuntien jälkeen
Ja tässä hetkessä
pitkien, synkkien päivien jälkeen
viikkojen, kuukausien jälkeen leimahtaa
ja tajuan
Elämään on tartuttava
On sukellettava tuohon leimuavaan läikkään
merkityksettömistä asioista irrottautuen
Sillä Ihmisen Poika
on tuleva loistaen pilvissä
Ja tuohon tulevaan
jo tämän synkän ajan keskellä
loistavaan valoon
on minun sytyttävä
on annettava Hänen vallata itseni
kunnes elämäni alkaa loistaa
auringonnousun tavoin
tämän ajan synkkien pilvien välissä







  







Laskevan auringon valo puissa
sataen läpi oksistojen
Lehdet ja neulaset suodattavat valon
kuultavan vihreäksi
Valo suodattuu lintujen kurkkujen kautta
kimaltavien pisaroiden kautta valoa sädehtiviksi
ääniksi, äänellisiksi spektreiksi
valon leikkiä
Jumalani: Sinä huuhdot kullalla kaiken iltaisin
nämä likaiset talot ja ihmiset
Sinä huuhdot lintujen kirkkailla äänillä
soraäänet korvistamme, aivoistamme

Niin näkyvää kaikkialla
- ohi he katsovat
Niin selvästi kuuluvaa
- he peittävät sen puheeseen ja meluun
muka tärkeämpään,
etteivät kuulisi








  







Kevät, sonaatti laululinnuille

Aamu aamulta aikaisempia valon helliä operaatiota, hyökkäyksiä
pimeyteen, kuoleman varjon maahan:
mustarastaan laulu on paradoksi paljaissa mustissa puissa;
musta lintu, valonkeltainen nokka, laulu megawatin äänellistä valoa
yllättäen vielä hämärässä huhtikuun aamussa:
sisältä valaistu piccolo, Jumalan huilu.

Aamu aamulta valo
hellästi mutta armottomasti riisuu
talviseen epätoivoonsa nukkuneet puut, maiseman;
puut jotka ohuin mustin sormin turhaan yrittävät
peittää alastomuuttaan, kohottavat oksansa rukoukseen:
Sinä joka meidät riisut, peitti alastomuutemme.
Ja maa, kuten kasvomme aamuisin, herää roudastaan,
unestaan, kalpeana, värittömänä.
Yö ja päivä, kuolema ja elämä
taistelevat, myllertävät meissä kuin routiva maa, kelirikkoinen:
muuttumisen kipu.






  









Kuuntelemme lintujen hulluja, valon hulluja;
tunnemme lämmön kosketuksia.
Muutos alkaa, me vastaamme,
maa vastaa näyttämällä arat vihreät versonsa,
ruohon ohuet kielet tuulen hyväillä, valon.
Puitten mahla hulvahtaa läpi lehtisilmujen,
ja valo synnyttää hentoa vihreää.
Kukat räväyttävät tuhannet silmänsä auki

Aamu aamulta
maiseman kalpeanharmaa luonnos, hiilipiirros
tiheine mustine viivaverkkoineen taivasta vasten
saa lisää väriä;
sen hilseilevät kehykset putoavat pois
ja tilalle ilmestyy valmis työ,
runsaus, joka uhmaa kaikkia kehyksiä, kaikkia kuvauksia;
"Ja katso, se oli sangen hyvää".